Silloin tajusin, etten voi jatkaa näin
Tästä alkaa tarina tytöstä, joka oli kasvanut siihen, että oma keho on objekti.
Hänen luvallaan, hieman muokattuna, tätä tarinaa voi kertoa eteenpäin. Hänen toiveenaan oli, että jos joku havahtuisi kuuntelemaan kehoaan hieman aikaisemmin kuin hän.
Hänelle kehon tehtävänä oli kuljettaa päätä paikasta toiseen, jaksaa aamusta iltaan ja latautua lyhyellä unella. Paikallaan oleminen oli turhaa ja lepo luusereille. Liika tunteilu ei ollut soveliasta, kyynelet peitettiin, nieleskeltiin ja purtiin hammasta. Vatsaa piti vetää sisään ja ryhdin olla hyvä.
Tytöstä kasvoi nainen, opiskelu vaihtui työelämään. Arjessa tuli vastaan vuosi vuodelta enemmän työn määrää ja haasteita. "Kyllä minä jaksan vielä tämän", nainen ajatteli usein. Viikonloput ja lomat menivät siinä, että nainen halusi olla vain yksin, jotta jaksaisi vielä seuraavan viikon. Ystävät ja harrastukset alkoivat jäädä taka-alalle, työ vei kaikki mitä oli.
Keho alkoi ilmoitella itsestään toistuvilla päänsäryillä. Kipulääkettä ja matka jatkui. Seuraavaksi kipeytyi selkä. Siihen auttoi käynti hierojalla, alkuun kahden viikon välein, sitten viikon ja lopulta siellä olisi pitänyt käydä päivittäin. Hammaslääkäri uusi purentakiskot säännöllisin väliajoin, koska kuulemma niistä näki selvästi että niille oli käyttöä.
Nainen tunnisti, että iltaisin nukkumaan meneminen alkoi jännittää. Hän tiesi jo odottaa, miten pyörisi pitkään ennen unen tuloa ja heräilisi viimeistään aamuyöllä. Aamulla kannullinen kahvia tuntui antavan sen verran polttoainetta koneeseen, että pääsi käyntiin.
Lopulta nainen päätyi työterveyslääkärin kautta psykofyysiseen fysioterapiaan. Hän muisteli, että sinne mennessään oli hieman ihmetellyt, että mitä se psykofyysinen tarkoittaa, vaikka lääkäri oli tainnut jotain kehomieliyhteydestä kipujen kohdalla puhua. Nainen oli tullut fysioterapiaan hakemaan ne täsmäliikkeet siihen, miten saisi selkäkivun pois mahdollisimman pian, jotta voisi lähteä työmatkalle muutaman viikon päästä.
Nainen muistelee, että oli istahtanut nojatuoliin ja odottanut näytön yli esitettyjä kysymyksiä siitä, että miten, milloin ja millaisena selkäkipu oli alkanut raivokkaan näppäimistön hakkaamiseen tahtiin. Hän muistelee, että häneltä kuitenkin kysyttiin: "Hei, mikä sinut tuo tänne ja miten sinä voit tänään?" Häntä katsottiin silmiin ja hänelle tuli tunne siitä, että haluttiin kuulla, mitä hän vastaa.
Silloin alkoivat kyynelet valua ja itkua purkautua. Selkäkivusta päästiin arjen kokonaiskuormitukseen, levon ja palautumisen tarpeen tunnistamisen äärelle. Silloin nainen tajusi, ettei voi jatkaa enää näin.
Havahtumisesta alkoi uuden opettelu. Kilttinä tyttönä hän olisi halunnut oppia kaiken nyt heti. Se, että edetään yksi askel kerrallaan tuntui haastavalta. Alkuun myös ajatusta siitä, että valmiiksi ei tarvitse tulla, hirvitti. Viikko ja kuukausi kerrallaan hän oppi tunnistamaan mikä oli hänen tapansa reagoida keholla, miten hän voisi päivän päätteeksi huolehtia purkamaan tarpeetonta jännitystä kehostaan ja millaiset asiat tukivat hänen hyvinvointiaan.
Rajojen asettaminen oli hänelle kaikkein haastavinta. Muistan, että hän oivalsi jossain vaiheessa, että erityisesti suhteessa itseensä. Hänelle oli merkityksellistä se, kun hän uskalsi päästää irti kehon tuntemusten analysoinnista järjen tasolla. Kun oli valmis sietämään niitä epämukavia tuntemuksia ja luottamaan siihen, että ne menevät ohitse ja helpottavat. Lopulta hänelle oma keho ei ollut enää objekti, jonka piti sietää ja kestää kaikki, vaan siitä oli tärkeää pitää huolta. Ihan jokainen päivä.
Tarinan loppu voi kuulostaa pumpuliselta, mutta halusin kertoa sen. Mielestäni se on hyvä esimerkki ja muistutus siitä, että muutosta voi alkaa tapahtua vasta kun yksilö itse havahtuu sen tarpeeseen. Samoin kokonaisvaltainen oman kehon tarkastelu voi jäädä ulkopuoliseksi niin kauan kuin siihen ei ole aidosti itse valmis.